Miksi ratakisko taipuu insinöörin alla? Fiksumpi antaa aina periksi.
Vai miten se meni?
On aika miettiä mitä haluan
tulevaisuudelta. Olen väsynyt, en nauti työstä, viikoittainen matkustaminen käy
voimille ja olen paljon pois kotoa. Kysyn itseltäni: Onko tämä sitä mitä haluan
loppuelämältä vai onko aika hengähtää ja miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä.
Palataan ajassa taaksepäin. Valmistuin insinööriksi viime
vuosituhannen loppupuolella, täynnä intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Oli
hyvä tilanne, opiskeluaikana kesätyöpaikoista ei ollut pulaa ja töihin pääsi
suoraan valmistumisen jälkeen.
Eletään
elektroniikkateollisuuden valtakautta, olen töissä teollisuuden kunnossapidon
parissa. Olen työssä, missä viihdyn. Elämä tuntuu kiireiseltä, töissä on pärjättävä,
on näytettävä kykenevänsä aina vain vaativampiin tilanteisiin ja tehtäviin. Ohimenevät
epätoivon hetket saattavat näkyä kasvoiltani, mutta vauhti ei hiljene.
Työilmapiiri on erinomainen ja työkaverit mukavia, elämä tuntuu hyvältä.
Vuodet vierivät, elektroniikkateollisuus
hiipuu, työt vähenevät, yt-kierre alkaa ja minun on laajennettava reviiriä. Muutama vuosi vierähtää
matkustellen työn perässä ja olen siinä pisteessä, etten löydä elämälleni
suuntaa. Minulla on yli kymmenen vuotta työhistoriaa takana. Näen mahdollisuuden
pienelle tauolle ja jään vuorotteluvapaalle. Olen pois töistä puoli vuotta.
Nautin elämästä ja vapaudesta.
Teen asioita, mitkä ovat jääneet unholaan kiireisten työvuosien aikana.
Matkustelen, valokuvaan, kerään kokemuksia ja nautintoja. Pidän huolta
itsestäni ja terveydestäni.
Puoli vuotta kuluu nopeasti.
Neljän kuukauden vapaan jälkeen tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen
saanut lomailla tarpeeksi ja työasiat palaavat mieleen. Kaksi viimeistä kuukautta
menee työhön paluuta odottaessa. Olen taas valmis työelämään.
Hyvin pian huomaan kaiken olevan
ennallaan. Jatkan siitä, mille asteelle asiat puolivuotta aikaisemmin olivat
jääneet. En voi ymmärtää miten seesteistä elämä työpaikalla on ollut viime
kuukaudet. Tuleva tilanne ei näytä millään tapaa hyvältä. Näköpiirissä on
organisaatiomuutoksia ja työnantaja haalii takaisin riveihinsä johtajia, joiden
aikaan tilanne oli parempi. Onko tämä uudistamista vai tekohengittämistä,
veikkaan jälkimmäistä.
Kevät tekee tuloaan eikä tilanne
näytä kohenevan. Kesälomiaan odottava henkilöstö saa jälleen kuulla ilouutisen,
yt-neuvottelut alkavat. En ole pysynyt mukana laskuissa, kuinka monet
neuvottelut olenkaan käynyt läpi reilun kymmenen vuoden työhistoriani aikana,
kerran tai pari vuodessa pitää henkilöstön valppaana.
Pari vuotta aikaisemmin jouduin
irtisanomaan omat alaiseni, onko nyt minun vuoroni lähteä, toivon sitä salaa,
sillä en näe tulevaisuutta itselleni tässä työpaikassa. Ja ei näe
työnantajakaan.
Juhannus lähestyy, kerään
tavarani ja sanon lopullisesti hyvästit menneelle elämälle.
Nyt olen vapaa tekemään mitä haluan, elämän avaimet ovat käsissäni, täytyy vain
löytää se oikea ovi mihin niitä käyttää. Tästä alkaa se aika, että voin
hengähtää ja miettiä, mitä oikeasti haluan tulevaisuudelta.
On kesä, saan nauttia auringon
valosta ja lämmöstä samalla valmistautuen tulevaan synkkään syksyyn ja
pakkastalveen. Pitää pysyä aktiivisena, paikalleen jääminen ei näytä hyvältä,
ansioluetteloon ei saa tulla aukkoja, mitkä näyttäisi joutenololta.
Syksyn ja talven aikana suoritan
verkko-opintoja ja opiskelen valokuvausta, mikä on rakas harrastukseni. Haluan
hakea luovuudella vastapainoa menneeseen elämään ja uusia ideoita
tulevaisuuteen. Haen samalla töitä ja
rekisteröidyn rekrytointipalveluita tuottavien yritysten listoille. Teen
hakemuksia ja viilaan ansioluetteloa kuntoon. Olen onnellinen, kun pääsen
haastatteluihin ja saan huomata, että työhistoriaani arvostetaan
työmarkkinoilla.
On kulunut vuosi siitä, kun
pakkasin tavarani edellisestä työpaikastani. Taidekoulun valokuvausopinnot ovat
takanapäin, kymmeniä hakemuksia on lähtenyt uuden työpaikan toivossa ja muutama
haastattelu on tuonut lisää kokemusta tämän hetken työmarkkinoista
Juhannus tekee tuloaan,
valmistaudun keskikesän juhlan viettoon, puhelimeni soi ja vastaan. Tätä
soittoa en osannut odottaa, sillä olin jo unohtanut, että
tänään on luvattu ilmoittaa.
"Onneksi olkoon, sinut on valittu
hakemaanne tehtävään ja työt alkaa elokuussa."
Tänään on loppuelämäni
ensimmäinen päivä, elämäni avaimet ovat löytäneet oikean oven ja työ jatkuu
kunnossapidon parissa tulevaisuudessakin. Olen saanut elämänilon takaisin ja
väsymys on takanapäin.
Ja hei, ei se ratakisko taivu
insinöörin alla.
Olen nyt reilun vuoden aikana
saanut tutustua uudessa työpaikassani ratakiskon sielunelämään, kyllä se vaatii
vähän isommat voimat.
annejohanna